Ajatuksia Pietarin opintomatkalta 27.9. - 3.10.2015
Reilusti yli vuosi sitten minulta kysyttiin ensimmäisen
kerran, haluaisinko lähteä lyhyeen vaihtoon Venäjälle. Halusin, mutta en juuri
tuolloin. Kului vuosi ja asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi. Nyt hain
itselleni uuden passin.
Etsitkö kokemuksia? Kovin kauas ei sen vuoksi tarvitse lähteä.
Suomen itäinen raja kannattaa kuitenkin ylittää, jotta näet ja ennen kaikkea
koet asioita, jotka antavat paljon ajattelemisen aihetta suomalaisen
sairaanhoitajan arkeen. Ei muuta kuin passi mukaan ja Allegron kyytiin monien
ennakkoluulojen kera.
Viikkoon Pietarissa mahtui monenlaisia vierailukohteita
sosiaali- ja terveysalalta. Ja matkaseurueen koostuessa suomalaisista
kanssasisarista, suomalaisista sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista, pystyi
olemaan varma, että matkasta tulisi upea vaikka itäistä rajaa ei
ylitettäisikään. Se kun myös kävi mielessä Allegron kyydissä istuessa.
Mielessä pyörii paljon ajatuksia matkasta ja vähitellen
niitä on alkanut ymmärtää. Silti osalle asioista en varmaankaan koskaan saa
sellaista vastausta kuin haluaisin.
Venäläiset nuoret, jotka haaveilevat sairaanhoitajan
ammatista, saavat mahdollisuuden opiskella hyvän peruskoulutusmenestyksen
ansiosta sairaanhoitajaksi ilmaiseksi. Jos koulumenestys ei ole riittävä, opinnoistaan
voi joutua maksamaan itse jopa 10000 euroa vuodessa. Ensimmäiseksi mietin, että
miten omat vanhempani olisivat pystyneet kustantamaan minulle tuon hintaisen
koulutuksen. Venäläinen koulutusjärjestelmä tuntui suomalaisesta muutenkin kovin
monimutkaiselta. Päällimmäisenä ajatuksena mieleen jäi venäläisestä
koulutuksesta tavallaan sen ehdottomuus. Jos putoat koulutusuran kelkasta
jossain vaiheessa, niin kyytiin on hyvin vaikea päästä takaisin ainakaan ilman rahaa. Yksityisessä yliopistossa vieraillessa moni meistä suomalaisista hymähti,
kun selvisi että yli 35-vuotiaat tutkinto-opiskelijat ovat todella harvinaisia
Venäjällä. Toisaalta venäläinen eläkejärjestelmä suosii pitkän työuran tehneitä
ihmisiä. Naisten eläkeikä on 55 vuotta ja miesten 60 vuotta. Jotta saat hyvän
työeläkkeen, sinulla pitää olla 30 vuoden työura takana. Helpolla
vähennyslaskulla voi todeta, että ei siinä montaa kertaa pysty ammattia
vaihtamaan. Mikä taas Suomessa tuntuu olevan jonkinlainen trendi. Ehkä tässä
meillä suomalaisilla voisi olla jotain opittavaa. Miksi haalimme itsellemme
kaikkea, vaikka voisimme keskittyä vain yhteen asiaan?
Suomessa on pulaa hoitotyöntekijöistä ja lääkäreistä
maaseudulla. Jos nuorena hoitajana haluat lähteä töihin maaseudulle, niin ilman
ihmetteleviä kysymyksiä et sinne pääse lähtemään. Miksi et menisi töihin
yksityiselle sektorille, jossa voisit hoitaa jotain erikoisalaa? Itsekin olen
tuota joskus miettinyt. Miksi en työskentelisi pienessä terveyskeskuksessa
maaseudulla, jonne voisi tulla potilaita laidasta laitaan ja vauvasta vaariin.
Vastuu, suuri vastuu, osaamisen on oltava laajaa. Tällaiseen suuren vastuun ottaneen
henkilön tapasimme Bogin kylässä, jossa välskäri Olga hoiti kylänsä asukkaat
vauvasta vaariin. Olga itse koki työnsä tärkeäksi ja hänestä todella pidettiin.
Olgan tapaamisesta jäi päällimmäisenä mieleen hänen työnsä haavoittuvuus. Entä
jos Olgalle sattuu jotain? Kylä tuntui elävän hetkessä, mikä oli ihailtavaa
tässä kiireisessä elämässä. Olga kuitenkin tarjosi kylän asukkaille hyvää ja
aitoa hoitoa, jossa eivät päällimmäisenä asiana olleet tietojärjestelmät vaan
läsnäolo potilaan kanssa. Tai ainakin tällainen tunne minulle jäi. Oliko se
sitten aitoa? En tiedä, mutta ainakin haluan uskoa niin.
Olgan työhuoneesta ei löytynyt tietokonetta. Tässä vaiheessa
suomalainen sairaanhoitaja olisi hipsinyt kahvihuoneeseen, kun MITÄÄN ei voi
tehdä. Mutta kunnon työtuoli löytyi huoneesta. Yksi huomionarvoinen seikka
olikin, että hoitajien hyvinvoinnista huolehdittiin.
Tästä olin positiivisen yllättynyt, mutta silti epäileväinen totuudesta. Peilaan
ehkä liikaa suomalaiseen hoitokulttuuriin.
Jos on paljon eroja, niin paljon on myös yhtäläisyyksiä.
Tässä lastenneuvolahuoneessa lapsia tervehtivät Pikku Myy ja Tiku (vai Taku :)). Pikku Myyllä
on kenties ollut hieman huonompi aamu ilmeestä päätellen. Näihin Pikku Myyn
kaltaisiin ihmisiin saattoi Venäjällä törmätä myös asiakaspalvelutehtävissä. Ja
yleensä se ei ollut se suomalainen osapuoli. Tähän yritimme saada selvyyttä,
mutta venäjän kulttuuria enemmän tunteva tulkkimme arveli sen johtuvan ihmisten
kielteisestä asennoitumisesta työhönsä. Jos Suomessa sairaanhoitaja tai muun
ammatin edustaja saapuu työpaikalleen samanlainen negatiivinen ilme
kasvoillaan, niin voi olla että sillä ei Suomen työmarkkinoilla pitkälle pääse.
Kun suomalainen sosiaali- ja terveysalan ammattilainen
lähtee Pietariin katsomaan venäläistä klassikkoa Anna Kareninaa balettina, niin
tottakai teoksen juonesta pitää ensin laatia mind map. Onko tämä sitä
suomalaisuutta? Miksemme voisi vain antautua ja ottaa baletista irti sen, mitä voimme
ilman ennakkokäsitystä. Tekisi hyvää myös sairaanhoitajalle. Meidän pitäisi
ottaa ihminen vastaan ihmisenä ja unohtaa hoitotilanteesta kaikki muu
epäolennainen.
идём, идём! Mennään, mennään! Venäläisillä on aina kiire.
Ei, se vain tuntuu meistä kiireeltä. He haluavat hoitaa asiat tehokkaasti.
Pietarin pääkadulla Nevski Prospektilla kävellessä kiire unohtuu. Voit olla
ihmisjoukossa osa muita. Pystyt luomaan kiireen tunnun itsellesi, jos haluat.
Samaan ilmiöön olen törmännyt niin monesti myös työelämässä. Voisimmeko joskus
pysähtyä ja miettiä, mikä todella on kiireen arvoista? Uskon, että huomaavainen
sana läheiselle tai lämmin ele voittaa kiireen. Venäläisessä vanhainkodissa
annettiin puheenvuoro iäkkäälle mieshenkilölle, jonka sanat antoivat meille
kaikille paljon enemmän kuin sama aika, joka olisi käytetty esimerkiksi kiinteistön
esittelyyn. Tai ainakin minä sain siitä enemmän ajattelemisen aihetta kuin
meille kauniiksi katetusta kahvinurkkauksesta. Joka myös toki oli kaunis.
Tämän kahvipöydän äärestä palasin suomalaiseen junaan ja
sain juoda hyvää kahvia. Mielestäni Kulta Katriina pahvimuki oli jopa nätimpi
kuin nämä kuvassa olevat posliinikupit, joista saimme nauttia teetä. Jotenkin nämä tuntuivat niin epätodellisilta.
Kotona
minua odottivat lapset, joista yksi kysyi minulta tuliaismaatuskoja
ojentaessani, että missä ne oikeat tuliaiset ovat? Niinpä.
Nina Huhtala
sairaanhoitaja, yamk-opiskelija
Sosiaali- ja terveysalan johtamisen ja kehittämisen koulutusohjelma
Tampereen ammattikorkeakoulu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti